Etusivu Kirjan sisällysluettelo Kirjan syntyhistoria Tarinoita ja muistoja Kotikylämatkakertomuksia Vanhoja valokuvia




VIIHDYTYSKIERTUEELLA UUDENVUODEN 1944 VASTAANOTTAJAISISSA


Me Kivennavan Tammiselälle ja naapurikyliin 1942-43 palanneet lapset kävimme aluksi koulua Lintulan luostarin tiloissa. Kun sitten kenraali Pajarin esikunnalta vapautuivat tilat Joutselästä, koulumme siirtyi sinne. Siellä meitä kävi tervehtimässä arvovieraitakin. Muistan, kun joskus jopa piispa ja kenraali poikkesivat katsomassa, kuinka lapsukaisilta koulunkäynti sujui vanhalla rajaseudulla.

Yllättävä kutsu
Vuoden 1943 lopulla koulullemme tuli upseeri Valkeasaaren rintamalta kysymään, voisivatko koulun oppilaat tulla esittämään ohjelmaa uudenvuodenjuhlaan, joka oli määrä järjestää rintaman takana lepovuorossa oleville sotilaille. Opettajat vastasivat pyyntöön myöntävästi, mutta vanhempien lupa luonnollisesti vaadittiin jokaiselle osallistuvalle lapselle. No, luvat saatiin ja alettiin harjoitella ohjelmaa.

Ikimuistoinen juhlatilaisuus
Uudenvuodenaaton illansuussa tuli sitten kaksi armeijan väreissä olevaa, hieman kolhiintunutta henkilöautoa - taisi niissä muutama luodinreikäkin olla - hakemaan meitä Jäppiseltä ja sullouduimme autoihin. Meitä oli kymmenkunta lasta. Muistan, että Tammiselältä olivat mukana minun lisäkseni ainakin Silventoisen Toini, Sokan Annikki sekä Nupposen Hanna ja Aaro. Joutselältä kyytiin nousivat Pitkosen Maini ja Paavo. Juhlapaikka oli Valkeahovi-niminen valtavan suuri korsu, joka toimi myös sotilaiden elokuvateatterina. Meidän lisäksemme paikalla oli ilmeisesti vain muutama siviili. Hämmästelimme paikkoja ja sotilaita; kaikki oli niin kovin outoa ja ihmeellistä. Yleisön eturivissä istui nojatuolissa kenraali Paalu. Meitä tyttöjä neuvottiin niiaamaan ja poikia kumartamaan hänelle kulkiessamme hänen ohitseen. Kaiken kaikkiaan meitä pidettiin siellä kuin piispaa pappilassa. Ennen esitystä sotilaat tarjosivat meille joulupaketeistaan säästyneitä pipareita ja muita herkkuja. Esityksessämme lauloimme joululauluja ja mm. laulun ”Vuosi vanha vaipui hautaan riemuineen ja murheineen”. Lausuimme yhdessä runoja ja Hanna esitti yhden opettajaltamme Hilja Tolvaselta saamansa runon yksin.

Hannan esittämä runo:
Jo koittaa uudenvuoden aamurusko
ja uudenvuoden huomenkellot soi.
Ah, oisko rinnassamme uusi usko
ja sydän uusi, rakastaa mi voi.

On hennot meillä käsivarret vielä
ja jalka lapsen voisi horjahtaa.
Vaan Isän käsi ohjailee, kun tiellä
on pienen turvaisata taivaltaa.

Vuos’ uusi, monta aamua ja iltaa
ja monta päivää toiminnan ja työn
ja unten maille monta sinisiltaa
ja kimmellystä kirkkaan tähtivyön.

Me arastellen ottaisimme vastaan
sun outo tuntematon vastaisuus.
On onnellista tietää ainoastaan:
on joka aamu Isän armo uus’.


Ohjelmamme meni oikein hyvin ja saimme suuret suosionosoitukset.

Komea kotiinpaluu - mutta turhan aikaisin...
Pettymyksemme oli kuitenkin suuri, kun meitä jo melko pian esityksemme jälkeen lähdettiin viemään takaisin kotiin, emmekä saaneet jäädä juhlimaan vuodenvaihdetta keskiyöllä. Lähtöä valmisteltaessa me Tammiselän tytöt kerroimme, että joudumme kävelemään Jäppiseltä Tammiselälle, kun tietä ei ole aurattu autoille. Upseerit kuulivat tämän huolemme ja kun paluumatkalla tulimme autokyydillä Tammiselän tienhaaraan, niin yllätykseksemme meitä oli odottamassa kaksi Mainilan tukikohdasta saapunutta hevosrekeä. Niissä kummassakin oli kaksi sotilasta, toinen ohjasti hevosta ja toinen valaisi maisemaa palavilla bengalitikuilla, mikä ei siviileillä tietenkään olisi tullut kuuloonkaan. Jokainen meistä vietiin kotipihaan asti ja varmistettiin, että pääsimme turvallisesti sisälle.

Oli siinä meillä muistelemista ja kerrottavaa vanhemmillemme sekä isommille pojille ja tytöille. Kaikki kyselivät uteliaina millaista siellä rintamalla oikein oli! Jälkeenpäin on toki tuntunut aika hurjalta, että me 8-14-vuotiaat lapset olimme siellä sotilasjuhlissa vain parin, kolmen kilometrin päässä etulinjasta. Onpa eräs ystäväni leikillään kehottanut meitä hakemaan valtiolta virallista rintamatunnusta; olemmehan olleet rintamalla viihdytysjoukoissa!

Katri Vainio o.s. Hopponen, (Tammiselän talosta nro 34)



JÄPPISEN SILLAN RAKENNUSTYÖMAALTA 2010-LUVUN HÄMEENLINNAAN


Eino Sipiläinen Jäppisen kylästä täytti helmikuussa 2012 täydet 100 vuotta. Kirjan sivulla 8 on kuva, missä häntä haastatellaan kirjaa varten. Kovia kokeneen Einon perhehistoriasta on kerrottu kirjan sivuilla 110-111. Toukokuussa 2012 hän asui edelleen itsenäisesti yksiössä Hämeenlinnan keskustan tuntumassa, kun Kari Hopponen kävi tervehtimässä häntä. Liekö kovin vaatimattomat nuoruuden elinolot vaikuttaneet siihen, että Einolla oli hyvä vastustuskyky ja oli pysynyt perusterveenä. Kysymykseen, miten olet selvinnyt talven flunssa-aallosta, vastaus kuului: ”Ei oo flunssa vaivant eikä kuumettakkaa oo olt ainakaa kuuteekymmenää vuotee.... ” Vaikka Eino oli elänyt 67 vuotta Hämeen sydämessä, Kivennavan murre oli hämmästyttävän hyvin tallella hänen puheessaan. Eino kertoi Karille pitkän matkansa varrelta mieluusti lisätarinoita, joille hän antoi julkaisuluvan näillä sivuilla. Ainoa ehto oli, että Einon itse ei tarvitsisi laittaa sormiaan näihin uusiin tekniikan ihmelaitteisiin...

Sillanrakennusta ja paljasjaloin kouluun
Einon isä oli kivityömies. Juho-isä oli rakentamassa Jäppisen ja Mainilan välille Rajajoen yli 1915 valmistunutta uutta siltaa, jonka silta-arkut tehtiin kivestä. Eino-poika kävi joskus isänsä kanssa työmaalla ja hänen mieleensä jäi erityisesti Mainilan puolella ollut iso tiekone. Se oli ilmeisesti höyrykäyttöinen tiejyrä ja kolmivuotias Eino ihmetteli kovasti kuljettajan edessä olevia monia ”kelloja” (=mittareita). Tekniikan ihmeet kiinnostivat pieniä poikia jo silloin. Silta ei ehtinyt kovin pitkäikäiseksi, kun sen Mainilan puoleinen pää räjäytettiin alas vuonna 1918. Joutselän kouluun Tannerin opettajapariskunnan oppiin Eino meni 10-vuotiaana, kun oppivelvollisuuslaki oli säädetty 1921. Koulumatkat olivat pitkiä (esim Mustastapohjasta 7 km), tiet kuoppaisia, kivisiä sekä myöhäissyksyllä ja talvella pilkkopimeitä. Sulan maan aikana kuljettiin paljasjaloin ja talven tullessa mustapohjoisen suutarin Paavo Villasen (”Mykkä-Paavo”) valmistamissa nahkasaappaissa. Talvisin koulumatkat tehtiin luonnollisesti hiihtämällä. Rippikoulu käytiin Kivennavan kirkolla. Jo ennen rippikoulua Eino oli metsätöistä saamastaan palkasta säästänyt rahaa sen verran, että sai ostettua Matti Kouhialta Vanhastakylästä käytetyn polkupyörän, millä polki aina kirkolle legendaarisen kirkkoherra Otto Autereen oppiin. Kerran Polviselän mäkeä lasketellessaan Eino kauhukseen huomasi ohjaustangon karkaavan käsistä; pyörän runko oli katkennut vauhdissa! No, ei hätää; Eino talutti rikkontuneen polkupyörän Seppä-Paavon (Paavo Pohjolainen) pajalle Joutselkään. Paavo asensi katkenneen rungonosan päälle paksumman runkoputken ja niittasi sen kiinni. Ja Einon pyörämatka jatkui...

Yhteiselo Rajaoen yli jatkui
Vaikka Rajajoen ylittävä silta oli poikki ja rannat kuuluivat nyt eri valtioihin, paikallinen elämä joen molemmilla rantamailla jatkui vielä 1920-luvulla lähes entiseen tapaan. Sillan keskikohdalla olleesta piikkilankaesteestä huolimatta sillan molempiin päihin pääsi vapaasti. Eino Sipiläinen kertoo, että monesti kokoonnuttiin pyhäpäivää viettämään joen molemmille puolille samanaikaisesti ja tanssittiin saman haitaristin soiton tahdissa. Rajaoen molemmilla rannoilla oli heinäniittyjä, joilla tehtiin heinää yhtaikaa vaihtaen kuulumisia joen yli. Kielivaikeuksiahan ei juuri ollut, koska mainilalaiset olivat pääasiassa suomentaitoisia inkerikkoja ja monet Suomen rajakylien asukkaat osasivat ainakin auttavasti venäjää. Rajavalvonta tiukkeni 1920-luvun lopulla ja heinäntekoakin vahtimaan ilmestyivät itärannalle piippalakkiset sotilaat. Joen yli puhuminen oli ehdottomasti kielletty, mutta koska vartiosotilaat eivät ymmärtäneet lainkaan suomea, kieltoa kierrettiin laulamalla. Mainilalaiset teeskentelivät laulavansa toisilleen, mutta osoittivatkin sanomansa joen yli suomalaisille. Eino muistaa tämmöisenkin suomalaisille naapureille tarkoitetun lauletun lauseen Mainilan puolelta: ”Ooleppaas vaaroovainee ja katsoppaaas, mikäää mies meiäää issää vierees istuuu...” Siinä istui venäläinen vartiosotilas.

Talonrakentaja satamatöistä pula-aikaan
Einon Juho-isä aloitti uuden talon, tai pikemminkin mökin, rakentamisen sadan metrin päähän vanhasta Sipiläisen talosta. Etäisyys Rajajoelle oli noin kilometri. Kymmenvuotias Eino-poika oli innolla mukana töissä työntämässä sammalta hirsien väliin. Valitettavasti Juho Sipiläinen sairastui vakavasti ja menehtyi vain 42-vuotiaana. Rakennus jäi häneltä keskeneräiseksi, onneksi sentään vesikatto oli päällä. Noin 30-neliöisen mökin valmiiksi sattaminen jäi nuoren Einon vankistuville harteille. Metsätöiden jälkeen Eino oli satamatöissä Makslahdessa ja Uuraassa, kunnes maailmanlaajuista lamaa ennakoiden laivojen tulo näihin Viipurinlahden satamiin loppui tyystin juhannuksen 1929 jälkeen. Syksyllä Eino pääsi vielä Kirjulan kartanoon Johannekseen salaojitustöihin, mitkä loppuivat maan routaantuessa. Sen jälkeen lama- ja pula-aika olikin jo niin syvä, että töitä ei löytynyt mistään, vaikka Eino monien muiden työttömien tapaan Kannaksen maanteitä pitkin poikin kävellen etsi töitä talosta taloon. Einon kotimökillä ei silloin vielä ollut kotieläimiä eikä muuta viljelysmaata kuin pieni perunapelto. Niinpä hän kertoo joutuneensa pahimman työttömyysjakson aikana syömään puolen vuoden ajan pelkästään keitettyjä perunoita ja suolaa sekä vettä särpimeksi... Einon osalta pula-aika katkesi vasta 1932, kun hän aloitti asevelvollisuuden suorittamisen Karjalan kaartissa Viipurissa.

Porttikielto seurantaloon ei häätansseja estänyt
Sotaväen jälkeen Eino alkoi sitten katsella emäntää mökkiinsä. Saattomatkalta Mustanpohjan nurkkatansseista alkanut seurustelu tammiselköisen Anna Huumosen kanssa johtikin vihkimiseen juhannuksena 1934. Samana juhannuksena vihittiin kaksi muuta paria lähialueelta ja yhteiseksi hääjuhlapaikaksi oli varattu Joutselän nuorisoseuratalo. Mutta kun kirkolta saavuttiin juhlatalolle, talon haltijat ilmoittivat, ettei tällä hääväellä olekaan tulemista nuorisoseurataloon. Kiellon perusteeksi kerrottiin mm joidenkin häävieraiden keskinäiset tappelut edellisenä päivänä. Siihen aikaanhan häitä vietettiin kaksi-kolme päivää ja ne alkoivat vihkipäivää edeltävänä päivänä morsiamen läksiäisillä tämän kotitalossa. No, tuore aviomies Eino Sipiläinen ei tästäkään vastoinkäymisestä masentunut, vaan kutsui kaikki Annan ja Einon vieraat kotimökilleen, otti siellä viikatteen kouriinsa ja niitti pihapiirin heinän. Heinä korjattiin talkoilla sivuun, Arvi Kouhia viritti viulunsa sekä Kettinen hanurinsa ja juhlat voitiin aloittaa häätanssilla pihanurmella! Annan ja Einon häissä ei tapeltu, ei myöskään Annan läksiäisissä edellisenä päivänä.

Pellonraivausta, suksien tekoa ja kolme tytärtä
Perheen perustaminen teki entistä tärkeämmäksi omien peltojen saamisen. Ei ollut muuta keinoa kuin ruveta omin käsin raivaamaan. Kesällä 1939 Sipiläisillä oli jo 5 viljeltyä hehtaaria Einon lapiolla, kuokalla ja rautakangella lepikkoisesta hakamaasta raivaamaa peltoa. Pellonraivaustöissä Eino Sipiläinen teki harvinaisen löydön; hän nimittäin löysi ehjän todennäköisesti kivikaudelta peräisin olevan kivikirveen, jota hän haastattelussa kuvaili jopa kauniiksi. Piirtämään sitä hän ei enää kykene, kun näkö oli mennyt jo olemattomiin. Kotieläimiä Sipiläisillä oli talvisodan alla hevonen ja kolme lehmää, joiden maitoa ja kirnuttua voita riitti myös myytäväksi. Perheen elämä alkoi olla kohdillaan, mutta kaikki oli syksyllä toisin... Metsätöiden ja maanviljelyksen lomassa Eino kokeili suksien tekoa ja hän oppikin siinä niin taitavaksi, että häntä sanottiin jo suksimestariksi, jolla ihmiset pitkin pitäjää teettivät tilaajan omista koivupuista suksia. Eino kertoo valmistaneensa jopa satoja suksia. 1935-39 Sipiläiset saivat kolme tytärtä, jotka kaikki syntyivät kotona. Koska kätilöä ei ollut sattavilla, joutui lasten isä harjoittamaan sitäkin ammattia.

Evakkoretki, talvisota ja kivikirveen menetys
Lokakuun 1939 alkupäivinä rajaseudun talot tyhjennettiin siviiliasukkaista, niinpä Anna Sipiläinen kolmen pienen lapsen kanssa (nuorin 4 kk) joutui myös jättämään kotinsa. Evakkopaikaksi määrättiin Joroinen. Eino jäi vielä Kivennavalle Polviselälle kortteeriin tarkoituksena hoitaa syksyn sato talteen. Einolla oli viljelysopimus 2500 kg perunaerästä erään viinapolttimon kanssa. Perunat saatiin nostettua ja marraskuun loppupäivinä Einolle ilmoitettiin, että nyt on mahdollista siirtää perunat perille kuljetusta varten Lintulan sillanpieleen. Sinne perunasato siirrettiinkin 29.11., mutta sinne ne sitten jäivätkin, kun sota syttyi seuraavana aamuna. Joroisissa Eino palveli lentokentän huoltojoukoissa koko talvisodan ajan. Rauhan tultua evakkoretki jatkui Hauhon ja Luopioisten rajalla olevalle Vihavuoden sahalle, josta järjestyi Einolle töitä ja pieni yläkerran asunto saha-alueella olleesta talosta. Sipiläisten koettelemukset kuitenkin jatkuivat yhä, sillä sähköviasta alkunsa saanut tulipalo tuhosi talon perustuksiaan myöten. Siinä meni heidän heidän pieni maallinen omaisuutensa täysin Einon lompakkoa ja sotilaspassia myöten. Onneksi henkilövahingoilta vältyttiin. Kun Vihavuoden evakkoasunto oli palanut, osoitettiin Sipiläisille uusi evakkopaikka Jämsästä. Jälkeenpäin Einoa on vuosikymmenien jälkeenkin harmittanut erityisesti sen Jäppisen pellonraivauksesta löytämänsä kivikirveen jääminen tulipalon raunioihin ja askarruttanut sen myöhempi kohtalo. Hän oli nimittäin syksyllä 1939 napannut sen mukaansa evakkoreppuunsa ja tuonut mukanaan aina Vihavuoteen asti.

Jatkosota
Kun liikekannallepano sitten kesällä 1941 tuli ja kun Einon sotilaspassi ja muut paperit olivat palaneet, viranomaiset hyppyyttivät Einoa Jämsän, Luopioisten, Tampereen ja Hämeenlinnan väliä sekä uudelleen Luopioisiin ja takaisin Hämeenlinnaan. Osan matkoista Eino joutui kävelemään matkarahan puutteessa, vaikka Jämsän nimismies oli sanonut, että kaikki bussit ja junat ovat liikekannallepantujen miesten kuljetusvelvollisia. Jatkosodan alkuvaiheessa Einon asemapaikaksi tuli siis lopulta Hämeenlinna, missä hän toimi varikolla puuseppänä rakentaen mm kiväärilaatikoita ja upseerien varustearkkuja. Kun Petroskoi oli vallattu, Eino komennettiin Äänislinnan korjaamokomppaniaan, mikä teki ja korjasi mm hevosrattaita ja -länkiä, kuorma-auton lavoja jne. Siellä hän oli pari vuotta, kunnes sotaonni kääntyi. Kun venäläiset olivat jo valtaamassa takaisin Petroskoita, korjaamomiehistön määrä oli huvennut kuuteen ja korjaamon komppanianpäällikö oli sairaalassa, Eino meni tivaamaan päällikön virkaa toimittavalta vääpeliltä tietoa, lähdetäänkö perääntymään vai mitä tehdään. Niin sekasortoinen tilanne oli silloin, että vääpeli ei saanut mistään toimintaohjetta eikä kyennyt tekemään itsenäistä päätöstä, kunhan kiroili koko ajan. Eino kertoi marssineensa silloin ulos vääpelin toimistosta ja huutaneensa ulkona odottaville korjaamomiehille:”Komppania kuuluu komentooni!”, vaikka oli vain sotamies ja joukossa sentään oli aliupseereita korpraalista vääpeliin. Eino käski lastata kuorma-auton lavalle arvokkaimpiaita työkoneita ja -välineitä niin paljon kuin mahtuu sekä ajaa auto muutama mies mukana sadan kilometrien päähän länteen. Auton piti tulla sitten takaisin hakemaan lisäkuormaa ja loput miehet. Kun myöhemmin moottoripyörälähetti toi tiedon, että Petroskoihin ei enää päästetty takaisin ajoneuvoja, niin jäljellä olevat korjaamomiehet hyppäsivät henkilökohtaisine aseineen ja varusteineen polkupyörän selkään ja lähtivät polkemaan länttä kohti. He jättivät kaupungin aivan viime tingassa. Mitenkähän olisi käynyt, ellei Eino olisi ottanut aloitetta käsiinsä....

Asettuminen Hämeenlinnaan
Rauhan palattua maahan Sipiläisen perhe asettui pysyvästi Hämeenlinnaan, mihin Anna ja lapset olivat muuttaneet Jämsästä jo jatkosodan aikana. Sinne Eino rakensi omakotitalon, mihin he pääsivät muuttamaan sisään 28.11.1948, päivälleen neljä vuotta Einon siviiliin pääsyn jälkeen. Monitaitoisena käytännön miehenä Eino Sipiläinen työskenteli eri rakennusliikkeiden palveluksessa eläköitymiseensä asti 1975. Melkoisen montaa hämeenlinnalaista taloa Eino on ollut rakentamassa. Tyttärien itsenäistymisen ja poismuuton sekä Anna-vaimon kuoleman 1987 jälkeenkin Eino asui omakotitaloaan aina vuoteen 2005 asti, jolloin muutti kerrostaloyksiöön yli ysikymppisenä. Näkö oli heikennyt niin paljon, ettei omakotitalon hoitaminen enää onnistunut. Mutta taloaan hän käytti kesäisin sen jälkeenkin Katumajärvelle tekemiensä kalastusreissujen tukikohtana ja saunomispaikkana.

Eino Sipiläinen syntyi tsaari Nikolai II:n ollessa Suomen suuriruhtinas ja ehti kokea kokea kaikki tähänastiset 12 Suomen presidenttiä. Einon kohtaloksi koitui kotona sattunut kaatuminen, jonka jälkiseurauksiin hän menehtyi Suomen 95. itsenäisyyspäivänä 2012. Eino Sipiläinen koki omakohtaisesti kaikki Suomen itsenäisyysajan koettelemukset ja ilonaiheet. Vaikeinakaan hetkinä tämä kivennapalaisen kivityömiehen poika ei jäänyt neuvottomaksi, vaan teki aina rohkeat päätökset ja pani toimeksi vaikeuksien voittamiseksi. Kovin ovat vähäisiä ne nykyajan puutteet ja murheet, joita me nuoremmat usein valitamme verrattuna Einon kokemiin koettelemuksiin pitkän elämänsä aikana.

Kari Hopponen

Rajajoen Silta

Rajajoen silta Jäppiseltä Mainilaan. 3-vuotias Eino näki kivimies-isänsä rakentavan näitä silta-arkkuja v 1915.



KRONSTADTIN VALOT TAMMISELÄLTÄ NÄHTYNÄ


Kirjan sivuilla 160-161 kerrotaan, mitä Tammiselältä näkyi ennen sotia. Kyllikki Torkkel haastatteli 9.7.2010 tammiselköistä Tapio Hopposta (Tammiselän talo nro 34), joka kertoili tarkempia muisteloita Tammiselälle hyvin näkyneestä Kronstadtista. Tapio on Kyllikin äidinisän Antti Rakkolaisen (Tammiselän talo nro 35) kummipoika.

Kolme suurta valonheitintä
I maailmansodan aikaan Pietarin suojana ja laivaliikenteen apuna oli kolme suurta valonheittäjää, yksi Retusaaren itäpäässä Kronstadtissa (1704), toinen Yhimäen linnoitusalueella, joka sijaitsi Inkerinmaalla Kronstadtin eteläpuolella ja kolmas Uudenkirkon Inossa Kronstadtin pohjoispuolella. Inoon rakennettiin vv.1909- 1916 rannikkotykistöpatteristo ja linnake isoine valonheittimineen noin 60 km:n etäisyydelle Pietarista. Tarton rauhassa v. 1920 Inon linnoitus valonheittimineen määrättiin purettavaksi. Kaikkien näiden kolmen valonheittimen valo oli suunnattu merenpinnan tasoon näyttäväksi; 1900-luvun alussa ilmapuolustukselle ei vielä ollut suurta tarvetta.

Tammiselkä-Kronstadt-Pietari
Tammiselkä on linnuntietä noin 30 km:n päässä Kronstadtin linnoituksista. Saman verran on välimatkaa Retusaaren itäpäässä sijaitsevasta Kronstadtista Pietariin. Ennen sotia kirkkaina päivinä Tammiselältä näki yli Kronstadtin Suomenlahden etelärannalle, Inkerinmaalle asti, jonne on matkaa reilut 50 km. Näkymä Tammiselältä ei ole enää nyt sama kuin ennen sotia, koska puut ovat kasvaneet ja luonto rehevöitynyt.

Kronstadt pysyi Neuvostoliiton hallussa myös Leningradin piirityksen aikana. Vuoteen 1996 asti ko. saaret olivat suljettua sotilasaluetta. Sotien jälkeen siellä on paljon rakennettu uutta ja purettu vähän vanhaa. Kivennavan (nyk. Pervomajskoe) maisemaan on tullut esimerkiksi Pietarin ja Kronstadtin välinen tie valoineen. Kannaksella matkustavia on aina vetänyt puoleensa nämä valot, tulivatpa ne valonheittimistä, majakoista tai tievaloista. Olemme viimeksi tarkistaneet näiden valojen lumon ja taian toukokuussa 2010 katsottuna Terijoen hietikolta ja Gelios hotellin kattoparvekkeelta.

Tapio Hopponen palautti mieleeni, että Tammiselän kylä on lähes sata metriä Suomenlahden merenpintaa korkeammalla ja siksi katsojan alapuolella olevia valoja oli niin helppoa katsella. Mitä pimeämpi vuodenaika oli, sitä selkeämmin valot aina näkyivät aivan Tapion kotitalossa sisään saakka. Tapio muistaa kotinsa sisätiloissa heittimien valon olleen yhtä kirkasta kuin nykyiset auton valot, eli silmiin kävi, jos katsoi pimeästä valoa kohti. Tapio uskoo, niin kuin joku muukin on muistelmissaan sanonut, että kyllä heittimien valossa näki lukea vaikka sanomalehteä, kun heittimien 10-12 metriä leveän valokiilan keskikohta osui lehteen (kts. tarina kirjan sivulla 232). Valo näet heikkeni valokiilan reunoja kohden. Inon ja Yhimäen valot näyttivät Tapion mielestä yhtä kirkkailta hänen kotipihallaan.

Käsi-ja höyryvoimalla
Tapio kuuli kylän aikuisilta, erityisesti lähinaapuriltaan ja kummisedältään Antti Rakkolaiselta, että vanhat valonheittimet toimivat höyrykonegeneraattorilla, joka sai voimansa poltetusta puusta ja hiilestä.1900-luvun alussa ennen Venäjän vallankumousta Antti Rakkolainen ajoi hevosella Pietarista hiiltä Kronstadtin hiilisähkölaitokselle, jonka teräslevyistä tehtyä suoramallista piippua ei enää ole olemassa. Ei ole toistakaan saaren piippua, joka oli laivaveistämön alueella. Tapio Hopponen muistaa, miten lähes joka ilta hänen isänsä ja kummisetä haastelivat Hopposten tuvassa vanhoista Pietari-reissuistaan ja päivän tapahtumista.

Tapio arvelee, että höyrykoneella toimivat valonheittimet olivat alkuaan käsikäyttöisiä, ehkä siirrettäviäkin. Hän uskoo, että heittimet eivät olleet päivisin paikoillaan tukijalkojensa päällä, vaan ne illan tullen todennäköisesti nostettiin pohjarakennelman sisätilasta tukijaloille ja sitten käynnistettiin. Tapio arvelee, että kyllä tonnin painoisen heittimen nostaa neljä miestä valjaiden avulla. Hän muistaa, miten oli aika. jolloin Yhimäen valonheitin syttyi yleensä 20- 30 minuuttia Kronstadtia ja Inoa myöhemmin. Sen valo vahvistui myös vähitellen. Vuoteen 1939 mennessä näiden valonheittimien toiminta oli tullut säännöllisemmäksi, kurinalaisemmaksi eikä inhimillistä viivyttelyä tai valotehon heikkenemistä enää esiintynyt. Valonheittimet olivat tulleet toimintavarmoiksi. Tapio arvelee, että Neuvostoliitossa oli luotu jo silloin järjestelmä, jolla heittimien yhtäaikaisuus saatiin toteutettua. Tammiselällä näiden Pietarin turvaksi ja laivaliikenteen avuksi rakennettujen valonheittimien valo näkyi selvästi kirkkaampana kuin Pietarin edustalla olevien majakoiden valot.

Tammiselkä v. 1939
Ei Tammiselällä ollut sähköä vielä Talvisodan syttyessä. Ennen sotia Uusikirkko ja Kivennavan kirkonkylä olivat v. 1938 ehtineet päättää yhteisen sähköyhtiön perustamisesta. Tammiselän "viisaat" päättivät keväällä 1939, ettei ole tarvetta vetää sähköä Tammiselälle: Kyllä kirassi riittää. Tapio muistelee Ahjärvellä sanotun, että "heill` käy´ää nukkumaan, ku tulloo pimiä". Sähköä ajateltiin silloin vain valon antajana, ei uneksittukaan, että sitä oltaisiin käytetty työ- tai kodinkoneisiin.


Kyllikki Torkkel

Lähteet: TH:n haastattelut ja niitä tukevat internet-tiedot.


Kronstadtin Valonheitin

Toukokuussa 2010 Rajan Pinnassa-kirjan lukijamatkalaisia tauolla Kronstadtin vanhan valonheittäjän perustusten luona. Taivaanrannalla häämöttää Terijoen/Kivennavan rannikko.



Joutselkäläiset ry